Ihminen tunnistaa hymyn paremmin kuin minkään muun sanattoman viestin. Se on yksi yksinkertaisimmista ja voimakkaimmista eleistä, joita ihminen voi tehdä. Hymy ei maksa mitään, mutta sen vaikutus on mittaamaton. Se valaisee hetken, pehmentää ilmapiiriä tekee kohtaamisesta rennomman ja kertoo ilman sanoja: olen tässä, näen sinut.
Hymyilevä ihminen lähettää ympärilleen myönteistä energiaa, johon on helppo tarttua. Usein yksi aito hymy riittää muuttamaan koko kohtaamisen suunnan. Kiireinen arki hidastuu hetkeksi, etäisyys ihmisten välillä pienenee ja maailma tuntuu hieman turvallisemmalta.
Hymy ei kuitenkaan ole kaikille yhtä luontevaa. Joillakin se syntyy kuin itsestään, toisille se vaatii rohkeutta ja pienen tietoisen päätöksen. Ero ei johdu vain mielialasta, vaan myös temperamentista, kasvatuksesta ja elämänkokemuksista. Ulospäin suuntautunut ihminen hymyilee herkemmin, koska hän ilmaisee tunteitaan avoimesti ja hakeutuu luontevasti ihmisten seuraan. Varautuneempi persoona saattaa puolestaan kokea hymyn paljastavana eleenä – kuin oven avaamisena omaan sisimpäänsä.
Kasvuympäristöllä on tässä suuri merkitys. Jos lapsi näkee vanhempiensa hymyilevän toisilleen ja kuulee naurun kantautuvan keittiöstä, hän oppii jo varhain, että lämpö, ilo ja ystävällisyys kuuluvat elämään. Hymy on silloin luonnollinen osa vuorovaikutusta, ei suoritus eikä sosiaalinen velvollisuus.
Suomalaisessa kulttuurissa hymy on oma erityinen sävynsä. Meillä hymy on usein merkki aitoudesta. Se ei ole päälle liimattua kohteliaisuutta, vaan jotakin, joka tulee sydämestä asti. Ehkä juuri siksi suomalaisen hymy tuntuu joskus erityisen arvokkaalta. Kaunis hymy ja innostavat ajatukset tuottavat hyvää elämää sekä itselle että toisille. Kuten Äiti Teresa on vapaasti suomennettuna todennut: “Emme koskaan ymmärrä kaikkea sitä hyvää, jota hymy saa aikaan.”
Silti me suomalaiset suhtaudumme toisinaan epäillen avoimeen ystävällisyyteen. Ajattelemme helposti, että tuntemattomalle osoitettu hymy tai kohteliaisuus on teennäistä tai turhaa hölynpölyä. Mutta onko sillä lopulta väliä, vaikka ele olisi pieni ja hetkellinen, jos se silti kohottaa toisen ihmisen mielialaa?
Muistan, kun olin puhumassa erään yhdistyksen juhlallisessa vuosikokouksessa. Tauolla eräs tuntematon norjalainen nainen tuli luokseni ja sanoi hymyillen: “I love your shoes” – rakastan kenkiäsi. Ehkä sana rakastan kuulostaa suomalaisen korvaan liian läheiseltä ja hämmentävältä, mutta hyvältähän se tuntui. Selkä suoristui. ja askel keveni. Pieni kohtaaminen jäi mieleen vuosiksi.
Siinä on hymyn ja ystävällisyyden voima. Emme aina tiedä, mitä toinen ihminen kantaa mukanaan. Juuri siksi kannattaa rohkeasti kehaista kaunista vaatetta, onnistunutta kampausta, valoisaa olemusta tai yksinkertaisesti vain hymyillä. Pienet eleet voivat olla toiselle paljon suurempia kuin arvaammekaan.
Kuntopoluilla ja pohjoisen hiihtoladuilla hymyilemme kanssaliikkujille ja tervehdimme heitä iloisesti. Luonnon keskellä ihmisestä tulee kuin huomaamatta avoimempi ja lempeämpi. Mutta esimerkiksi Rukalta etelään ajettaessa hymyt alkavat vähitellen hyytyä ja tavat palautuvat ”normaaleiksi” viimeistään Ämmänsaaren huoltoasemalla. Ikään kuin arki muistuttaisi meitä siitä, ettei liian avoin ystävällisyys kuulu etelän kiireisiin.
Ehkä juuri siksi hymyllä onkin niin suuri merkitys. Se on pieni vastavoima kovuudelle, kiireelle ja välinpitämättömyydelle. Hymy ei ratkaise maailman ongelmia, mutta se voi ratkaista yhden ihmisen hetken ja joskus sekin riittää paljon pidemmälle kuin osaamme kuvitella.
Kuten mestari Leino kirjoitti runossaan Hymyilevä Apollo:
“Kas, hymy jo puoli on hyvettä,
ja itkeä ei voi ilkeä,
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.”
Ehkä juuri siinä piilee hymyn syvin merkitys: se muistuttaa meitä siitä, että kaiken kiireen keskellä ihminen kaipaa lopulta vain toisen ihmisen lämpöä ja hyväksyvää katsetta.
Aulis Kankare
