Keskusteluilmapiiri on koventunut. Vuorovaikutus muuttuu helposti vastakkainasetteluksi. Näin ei kuitenkaan tarvitse käydä. Kuuntelu siirtää vuoria. MIELI Henkilöjäsenten keskustelutilaisuus (Oodi ja Teams 18.9.2025) tarjosi näkökulmia parempaan vuorovaikutukseen.
Paneelissa keskustelivat oppilaitos- ja kisapappi, työyhteisösovittelija Leena Huovinen, strategisen ennakoinnin ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Teppo Turkki sekä työelämäprofessori, tietokirjailija Helena Åhman yhdessä tilaisuuteen osallistuneiden kanssa. Juontajana toimi Riitta Pihlajamäki.
Lue artikkeli tai katso video (1.25 t) yhdistyksemme YouTube-kanavalla.
Julkaisemme videoita kanavallamme YouTubessa.
Polarisoituminen syö arvostuksen tunnetta
”Olen huolissani keskusteluilmapiirin polarisoitumisesta. Mutta toivoa on. Keskustelutaitoja voi opetella. Vaikka ensin tuntuisi, ettei tilanteesta ole ulospääsyä, usein ratkaisu löytyy”, sanoo Helena Åhman, jonka erikoisalaa ovat vaativat keskustelut, neuvottelut ja konfliktit.
”Yliopistopappina tapaan paljon opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa. Korona-aika jätti vuorovaikutukseen suuret jäljet. Polarisaatio näkyy niin, että osa porukasta pärjää aina. Sitten on niitä, jotka jäävät etätyöskentelyyn koneiden äärelle – ja heitä on yhä enemmän. Toisten kohtaaminen käy yhä vaikeammaksi, jopa pelottavaksi”, sanoo Leena Huovinen.
”Kulttuurinen ilmapiiri on eräänlaista pintarakennetta, joka heijastelee jotain syvempää yhteiskunnasta. Olimme puolisoni kanssa lähes kymmenen vuotta Aasiassa, ja kun palasimme Suomeen vuonna 2021, olimme aika järkyttyneitä uupumisen ja uhriutumisen puheesta. Taustalla on kovia realiteetteja: Suomen talous ei ole kasvanut, eriarvoistuminen on lisääntynyt ja menossa ovat yhteiskunnalliset muutokset – kuten väestön ikääntyminen. Kasvukeskukset pärjäävät, mutta niiden ulkopuolella ilmapiiri on aika ankea”, sanoo Teppo Turkki.
Pulaa arvostuksen tunteesta
”Polarisoituneessa ja ankeassa kommunikaatiokulttuurissa moni kokee, ettei tule nähdyksi, arvostetuksi, eikä heidän kanssaan kommunikoida. Suhteet ovat pikemminkin transaktionaalisia: mitä minä hyödyn tästä.”
Kun ei paluuta entiseen, käännymme sisäänpäin
Turkin mukaan elämme teknologialukutaidon ja perinteisen kirjoittamisen taidon syvää murrosta.
Lukeminen, kirjallinen kulttuuri sekä kirja ja kirjoittaminen ovat merkittävässä muutoksessa. Kirjalliseen kulttuurin kasvaneilla tieto hahmottuu loogisena ja argumentaatio etenee rationaalisesti, tunnetaso on toisenlainen.
Digitaalisessa kulttuurissa ja sosiaalisessa mediassa kommunikointi on sen sijaan nopeaa ja reaktiivista. Kommunikointi voi olla katkonaista ja epälineaarista: hypätään asiasta toiseen ilman loogista jatkumoa.
Useat tutkijat ovat alkaneet raportoida niin sanotusta käänteisestä Flynnin ilmiöstä, jossa älykkyysosamäärän on havaittu heikkenevän eri puolilla maailmaa. Tämä ei tarkoita, että ihmisten kapasiteetti olisi vähenemässä, vaan että perinteinen tapa ajatella, keskustella ja argumentoida on muuttumassa. Aivojemme tapa käsitellä informaatiota ja tietoa on erilainen kuin ennen.
Turkki liittää muutoksen myös geopoliittiseen tilanteeseen, maailmanjärjestykseen ja ilmastonmuutokseen. Monilla elää toive tai ajatus siitä, että nykyinen kaaos on vain välivaihe – että palattaisiin johonkin entiseen, tutumpaan.
”Trump väistyy ja Amerikka palaa demokraattiseksi. Meihin on sisäänrakennettu ajatus paluusta.”
”Viestini on se, että paluuta ei ole. Tämä on muuttunut. Olemme matkalla aivan toisenlaiseen todellisuuteen, jossa on samanaikaisesti käynnissä lukuisia päällekkäisiä murroksia – ei vain teknologian, geopolitiikka ja talouden murros, vaan myös tieteiden murros.”
Turkin mukaan demokratia on maailmanlaajuisesti huonossa hapessa ja demokraattisten maiden määrä vähenee. ”On täysin mahdollisesti, että Yhdysvalloissa nähdään demokratian kuolema jopa lähivuosina.”
Kansallisen ilmapiirin kannalta keskeinen kysymys on, rakennammeko turvallisuuden tunnetta vain paluun fantasian varaan – ja toiveeseen siitä, että kaaos asettuu ja päästään palaamaan rauhaan.
Korona-aikaan puhuttiin ”uudesta normaalista” ja toivottiin, ettei se olisi pysyvää. Tilanne on kuitenkin kehittynyt nopeasti. Yhdysvallat on noussut keskeiseksi muutoksen ajuriksi demokratian halveksimisen myötä, samalla kun autoritääriset valtiot vahvistuvat.
Eurooppaa on rakennettu rauhanprojektina, ajatuksella ettei sotaa enää koeta. Nyt EU varustautuu Venäjän uhkaa vastaan, länsiliittouma horjuu ja Kiina vahvistaa asemaansa. Perusrakenteet heiluvat.
”Ihmiset reagoivat ympäröivään turvattomuuteen, epävarmuuteen ja kaoottisuuteen ahdistuksella ja kieltämisellä. Tiedämme, että jo yli puolet suomalaisista välttelee uutisia”, Turkki sanoo.
”Sisäänpäin kääntyminen näkyy myös kommunikaatiossa. Ei riitä, että opetellaan vain parempia viestintätaitoja. Kyse on syvemmästä murroksesta, joka näkyy pinnassa vuorovaikutuksen vaikeutena, ahdistuksena ja epäselvyytenä. Tavallisen ihmisen on vaikea hahmottaa, mitä maailmassa tapahtuu ja miten se vaikuttaa omaan elämään.”
Somevirta kertoo meistä – miten sinne aitoa kohtaamista
Usein sosiaalinen media nousee esiin ahdistavana ja vuorovaikutusta rikkovana ilmiönä.
Turkki muistuttaa, että internet ja sosiaalinen media ovat myös merkittävästi rikastuttaneet vuorovaikutusta ja lisänneet moninaisuutta.
Sosiaalisen media on avannut monille ihmisille ja vähemmistöille tilan tulla näkyväksi ja osallistua keskusteluun. Internetin yleistyminen 1990- ja 2000-luvuilla laajensi erityisesti poliittisten ryhmittymien ja vapaaehtoisjärjestöjen keskusteluavaruuksia ja loi uusia tapoja viestiä ja organisoitua – ja oli kaikkien ulottuvilla.
”Teknologia on mahdollistaja. Sitä ei pitäisi sulkea tai kieltää”, Turkki sanoo.
Digialustat ovat itsessään neutraaleja: ne eivät ota kantaa. Niiden päälle rakentuu keskustelukulttuuri, joka heijastaa meitä itseämme. Keitä olemme, mitä viemme someen ja miten kommunikoimme.
”Somevirta kertoo meistä. Se ei ole some-juttua vaan kulttuurinen kysymys – siitä, miten kohtaamme toisemme.”
Sosiaalisen median vahvuus on läpinäkyvyys: mikään ei jää piiloon. Samalla siinä piilee myös sen synkkä puoli – mikään ei jää piiloon. Hedelmällinen ja rakentava keskustelukulttuuri vaatii taitoa, sillä someen on helppo heittää kommentti ilman harkintaa.
Ongelmallista on myös se, että someen syntyy samanmielisten kuplia ja kaikukammioita. Keskustelua käydään vain niiden kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla.
”Tämä lisää polarisaatiota, koska emme kohtaa muita. Se synnyttää ristiriitaa, kohtaamattomuutta, aggressiivisuutta ja vastakkainasettelua.”
Suomessakin äärilaidat vahvistuvat. Åhman tuo esiin, että samalla yhä useampi jää keskelle ja ei koe kuuluvansa mihinkään.
Yhä useampi ei koe kuuluvansa mihinkään
”Meillä jokaisella on kuitenkin valta ja valinta olla reagoimatta. On tärkeää pohtia, mikä oikeastaan kuuluu minulle ja mikä ei”, Åhman sanoo. Tästä valinnan vapaudesta on onneksi alettu puhumaan enemmän.
Huovinen siirtää katseen yliopistoon ja nuorten ihmisten maailmaan ja yliopistoympäristöön. Sosiaalisessa mediassa kaikki tulee näkyviin, myös reaktioiden puute.
”Teet postauksen ja kukaan ei reagoi. Teet toisen, eikä vieläkään mitään. Se on kuin kävelisit Kansallistorin poikki tuttujen keskellä, eikä kukaan sano sinulle mitään”, Huovinen kuvaa.
Someen jää merkki hiljaisuudesta: ei tykkäystä, ei vastaväitettä, ei reaktiota.
”Se herättää tunteen, ettei minusta pidetä. Vertailukulttuuri vahvistaa tätä. Ei ole vähäpätöinen asia, jos ihminen toistuvasti kokee olevansa näkyvillä ja silti näkymätön.”
Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on perustarve
Åhman muistuttaa, että kuulluksi tuleminen ja arvostus ovat ihmisen perustarpeita. Taustalla ovat perustavanlaatuiset kysymykset: kuuluunko johonkin, olenko merkityksellinen, olenko turvassa. Kuulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen tulee nähdyksi yksilönä ja hänen ihmisarvoaan kunnioitetaan.
Tilaisuuteen osallistunut Ylen häirintään varautumisen asiantuntija Sami Koivisto kertoi havainnoistaan ajalla, jolloin hän toimi Ylen vuorovaikutuspäällikkönä. Hän pohti alussa, mistä löytyisi kaikki se tieto, jota ihmiset kysyvät Yleisradiosta. Käytännössä noin 90 prosentissa yhteydenotoista ratkaisevaa ei kuitenkaan ollut tiedon määrä vaan kokemus siitä, että tuli kuulluksi.
Kuuntelun voima siirtää vuoria
”Kuuntelun voima jaksaa hämmästyttää – se siirtää vuoria. Tämä kokemus puuttuu usein verkkokommunikaatiossa”, Koivisto sanoo.
Koivisto kertoi myös omakohtaisen esimerkin sovittelun merkityksestä. Hän oli kirjoittanut kolumnin Turun terrori-iskuun liittyvästä some- ja verkkokeskustelusta. Kolumnia kommentointiin ronskisti useilla alustoilla. Ylilauta-sivustolla nimettömänä kommentoija toivoi, että Koiviston perhe tapettaisiin puukolla Turun torille.
Yhtiön johto ja turvallisuusosasto katsoivat, että asia tulisi viedä poliisille. Poliisi jäljitti kirjoittajan ja tarjosi oikeudenkäynnin vaihtoehdoksi sovittelua.
”Ajatus kasvokkain kohtaamisesta ihmisen kanssa, joka on toivonut perheesi kuolemaa, tuntuu vastenmieliseltä”, Koivisto kuvaa.
Saatuaan tietää kommentoijan nimen hän oli etsinyt tietoja tästä ja nähnyt myös kuvan. Sovittelupaikalle mennessään hän tunnisti vastaantulijan kadulla.
”Minulle tuli erittäin voimakas fyysinen reaktio. Jouduin siirtymään kadun toiselle puolelle. Kävin mielessäni läpi, että voin vielä kääntyä – minun ei ole pakko mennä.”
Koivisto päätti kuitenkin osallistua sovitteluun, joka sujui lopulta hyvin.
”Sovittelun tärkein hetki oli se, kun sain rauhassa kertoa, miltä tuntuu olla jatkuvasti tämänkaltaisen kirjoittelun kohteena. Hän kuunteli tarkasti. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.”
Kommentoija sanoi ymmärtäneensä tilanteen.
Hän sanoi: “Sami, jos joku olisi kirjoittanut minun perheestäni niillä sanoilla, joilla minä kirjoitin sinun perheestäsi, tuntisin samoin kuin sinä.” Sitten hän pyysi anteeksi – ja toisti anteeksipyyntönsä sovittelun aikana vielä kahdesti.
”Pystyin antamaan anteeksi, koska kohtasimme. Näin, että hän oli täysin läsnä. Sovittelun kautta tiesin, ettei hän ollut vaaraksi perheelleni. Ja tiedän, ettei hän sen jälkeen harjoittanut vihapuhetta”, Koivisto sanoo.
Jälkikäteen he yrittivät vielä keskustella tapahtuneesta. Kommentoija pyrki ymmärtämään omia motiivejaan, mutta ei löytänyt niille selitystä.
Koiviston mukaan verkkomaailmasta puuttuu se, mikä on sovittelun ytimessä: rajattu aika ja tasapuoliset puheenvuorot.
”Somessa et voi tietää, mikä on vastaus. Jäät arvailemaan, mitä tehdä saadaksesi huomiota. Olet kuin peilin edessä, mutta et näe omaa kuvaasi – katsot tyhjään peiliin. Tätä some on pahimmillaan.”
”Normaalit vuorovaikutustilanteet – ja taidot, joita sovittelu mahdollistaa – alkavat olla luksusta. Meidän pitäisi tietoisesti järjestää tilaa kohtaamisille ja viedä niitä myös verkkoon”, Koivisto toteaa.
Sovittelusta opittua taitoa työyhteisöihin
Sovittelussa vaaditaan malttia ja kykyä esittää hyviä, avoimia kysymyksiä – oli kyse työyhteisön kriisistä tai kahden ihmisen välisestä ristiriidasta. Leena Huovinen muistuttaa, että tunne kertoo usein jostakin olennaisesta.
”Tunne on hätääntymistä. Se on merkki siitä, että minua ei arvosteta, minua ei nähdä tai en tule kuulluksi.”
Kun tilannetta maltetaan purkaa rauhassa, alkaa vähitellen nousta esiin konkreettisia asioita. Ratkaisut voivat olla yllättävänkin yksinkertaisia: rakenteiden selkeyttämistä, sovittujen käytäntöjen noudattamista tai arkisia eleitä, kuten tervehtimistä tai sitä, että asiakirjat löytyvät sovitusta paikasta, esimerkiksi Teamsista.
”Ajan myötä asioiden väliin on voinut kertyä paljon ”söttöä ja savea”. Silloin tarvitaan sovittelijaa”, Huovinen sanoo.
Åhman korostaa pysähtymisen merkitystä. Hän toimii vapaaehtoisena Kriisipuhelimessa ja on nähnyt, kuinka kriisissäkin olevat ihmiset pystyvät keskustelemaan, kun tilaa annetaan.
”Jo se prosessi, että saan kertoa tunteestani toiselle, tekee jotain. Kun joudun muotoilemaan kokemukseni sanoiksi ja saan kontaktin, syntyy kokemus kuulluksi tulemisesta.”
Åhmanin mukaan sovittelussa nähdään usein, kuinka paljon voi muuttua, kun ihminen tulee aidosti kuulluksi.
Paljon voi muuttua, kun ihminen tulee kuulluksi
”Sanotaan, että sovittelussa tapahtuu ihmeitä, kun ihminen tulee kuulluksi.”
Huovinen kertoo esimerkin sovittelusta, jossa kaksi ihmistä oli vahvassa tunnekuohussa. Tilanne vaati ulkopuolisen kolmannen osapuolen, joka antoi molemmille tilan kertoa rauhassa.
”Tunnin aikana syntyi merkittäviä oivalluksia. Arjen kiireessä ei ehditä pysähtyä. Kun toinen sai ensin kertoa tilanteensa ja toiveensa, ja sen jälkeen toinen, ratkaisut alkoivat löytyä.”
Oivallukset saattoivat olla yksinkertaisia.
”Tyypillinen reaktio oli, että ’en ole tajunnutkaan tätä’. Tuli jopa hassu olo, että jos tähän olisi pysähdytty jo puoli vuotta aiemmin, tilanne ei olisi ehtinyt kärjistyä. Mutta onneksi he tulivat sovitteluun. Siinä ei tarvittu mitään taikatemppuja.”
Johtamiseen enemmän dialogia kuin debattia
Helsingin Sanomissa todettiin hiljattain, että suomalaisessa johtamiskulttuurissa ei juurikaan kouluteta debatointiin, omien näkemysten perustelemiseen.
Huovinen pohti, että monet johtajat tulevat tuotantotalouden kautta. Yliopistokoulutuksessa kyllä opetellaan argumentoimaan ja pysymään rauhallisena, mutta käytännössä syntyy usein tunnereaktio: minun täytyy voittaa.
”Tilanteen voisi lähteä purkamaan toisin. Että ei ottaisi heti kantaa, vaan malttaisi kannatella tilannetta ja katsoa, mihin keskustelu vie. Se ei ole helppoa.”
Huovisen mukaan usein toistetaan ajatusta siitä, että ihmiset eivät riitele, vaan asiat. Todellisuudessa ihmiset riitelevät – ja se näkyy hermostumisena.
Ihmiset aistivat nopeasti, miten heihin suhtaudutaan
”Ihmiset aistivat hyvin nopeasti, miten heihin suhtaudutaan ja ollaanko tilanteessa aidosti läsnä.”
Åhman kääntää näkökulman debatoinnista dialogiin. Hänen mukaansa ongelma ei ole, että johtajat eivät debatoi – vaan se, että sitä vaan tehdään.
”Hallituksissa ja johtoryhmissä monimutkaisessa ongelmassa saatetaan vain puolustaa omaa näkökulmaa: miksi minun mielestäni asian pitäisi olla näin. Se ei välttämättä johda mihinkään uuteen.”
Åhmanin mukaan lähtökohtana tulisi olla yhdessä ajattelun kääntäminen: näkökulmien vaihtaminen, kysyminen ja uteliaisuus.
”Johtamisessa tarvittaisiin enemmän dialogia kuin debattia.”
Tilaisuuteen osallistunut Aila Aho, nykyinen isoäiti ja pitkän uran talouselämässä ja rahoitusmaailmassa tehnyt vaikuttaja, liittää keskustelun laajempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Viime aikoina on puhuttu siitä, ettei Suomen talous kasva ja jäämme jälkeen muista.
Aho nostaa esiin, että keskustelun puute on samalla ideoiden ja rohkeuden puutetta.
”Jos ryhmässä on vain samanlaisia ihmisiä, jotka ovat valmistuneet samasta korkeakoulusta ja debatoivat samoilla argumenteilla, mistä ihmeestä syntyy uusi ajatus? Varsinkin jos keskustelussa vallitsee tyrmäyskulttuuri.”
Valmiuksia vaativiin keskusteluihin
Huovinen pohti keskustelun sävyn muuttumista viime vuosina.
”Ajattelin aiemmin, että asiat voidaan aina kommunikoida kauniisti ja nätisti. Nyt sisältö itsessään on usein rumaa. Jos akateemisesti koulutettu ihminen puhuu esimerkiksi heikkolaatuista ihmisistä, katsomme medialähetystä pokkana. Sitten seuraa paskamyrsky.”
Huovisen mukaan rasistinen tai loukkaava sisältö voidaan nykyisin paketoida taitavasti hyväksyttävään muotoon.
”Asioita tuodaan esiin tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten.”
Tällaisissa tilanteissa valtaosa ihmisistä vetäytyy.
”Moni ottaa askeleen taaksepäin, sen sijaan että astuisi eteenpäin ja ottaisi kantaa.”
Mitä keskustelulla oikeastaan tehdään, jos se ei synnytä uutta ajattelua, vaan vain vahvistaa ääripäitä?
Turkki näkee politiikan omana järjestelmänään. Kritiikki tulee sieltä suunnasta, mistä se tulee, ja puolustajat sieltä mistä tulevat. Politiikan maailma on oma maailmansa, jossa on hallitus ja oppositio. ”En odotakaan, että he löytäisivät aina yhteyden.”
Paineen kasvaessa ihmiset kääntyvät helposti sisäänpäin, vaikka tarvittaisiin päinvastaista liikettä.
”Meidän pitäisi tietoisesti valita kääntyminen ulospäin ja näyttää siitä esimerkkiä”, sanoo Åhman.
Vaativissa tilanteissa on Åhmanin mukaan tärkeää tunnistaa vaihtoehdot päästä eteenpäin.
Kun tunteet ovat pinnassa ja puolustat omaa näkökulmaa, tuntuu oikeutetulta korottaa ääntä. Millä tunteen volyymia saa sitten väännettyä pienemmälle?
Åhman kertoo, että opiskelijat kokevat palautteissaan jo pysähtymisen tärkeäksi.
”Pelkästään se, että alkaa pohtia keskustelua ja omia tunteitaan, auttaa huomaamaan ajoissa, mitkä asiat minua triggeröivät.”
Åhman nimeää vaativimpien keskustelujen tunnusmerkit.
”Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa ollaan eri mieltä faktoista, koetaan vahvoja tunteita ja asialla on paljon merkitystä. Kun nämä kolme ovat läsnä, ollaan kriittisessä hetkessä. Siinä on paljon mahdollisuuksia – ja paljon riskejä.
Haaste on kuuntelemisessa.
”On helppoa kuunnella ihmistä, joka on samaa mieltä. Todellinen haaste on kuunnella sitä, joka ajattelee toisin.
Åhman ehdottaa tietoista taukoa reaktion ja reagoinnin väliin.
Jos opettelisi olemaan utelias, kun toinen on eri mieltä
”Entä jos opettelisi olemaan utelias silloinkin, kun toinen on täysin eri mieltä ja oma tunne on ”voi ei”? Pieni miettimistauko voi muuttaa sen, miten haluan reagoida.”
Åhman viittaa Columbian yliopiston Difficult Conversations Lab (DCL) -tutkimusyksikköön, jossa tutkitaan vaativia keskustelutilanteita.
”Tutkimus osoittaa, että hyvin päättyneistä keskusteluista eivät välttämättä puutu ikävät tunteet -oleellista on, etteivät tunteet jää jumiin.”
”Epämukavien tunteiden kanssa olemisen taito on tällä hetkellä poikkeuksellisen tärkeä.”
Kun tieto tuleekin ensimmäiseksi media kautta
Keskustelussa nousi esiin tilanne, jossa tieto ei tule suoraan asianomaiselle vaan median kautta. Juontaja Riitta Pihlajamäki kysyi Leena Huoviselta, naisjääkiekon Naisleijonien ja Olympiakomitean kisapapilta, miten hän sai tiedon roolinsa muutoksesta ja miten hän koki tilanteen.
Huovinen kertoo tulleensa asiassa julkisuuteen nopeasti, koska kisapapin tehtävä on julkinen ja hänellä on tapana vastata medialle.
”Olin toiminut naisten jääkiekkojoukkueessa kolme vuotta kisapappina. Päävalmentajan vaihdon yhteydessä sain tiedon – ei suoraan Jääkiekkoliitolta – vaan epäsuorasti, että uusi päävalmentaja ei halua joukkueeseen psyykkistä asiantuntijaa tai pappia.”
Huovinen toteaa ymmärtävänsä, että urheilussa päävalmentaja valitsee joukkonsa.
”Se on sinänsä ymmärrettävää. Mutta tapa, jolla asia hoidettiin, oli huono.”
Toimittajat kiinnostuivat aiheesta, ja Huovinen sai samalla median kautta kuulla myös Olympiakomitean linjauksesta, jonka mukaan kisapappeja ei enää käytetä.
”Tieto tuli minulle median kautta. Tilanne on edelleen auki. Minulla on sopimus kirkkohallituksen kanssa kisapapin toiminnasta vuoden 2026 loppuun asti, ja toiminnan rahoittaa kirkko.
Huovinen kuvaa tilannetta ristiriitaiseksi.
”Tuntuu hölmöltä, että tieto tulee median kautta. En kuitenkaan ollut täysin yllättynyt. Olen ollut 21 vuotta urheilun parissa, jossa vuorovaikutus ja kommunikointi ei ole aina ihan parasta maailmassa. Tulos tai ulos – ihmisiä pannaan sivuun.
”Valtavasti hiljaista tietoa jää käyttämättä. Kukaan ei ansaitse tätä toimintakulttuuria, vähiten urheilijat.”
Huovisen mukaan kisapapin työstä on kerätty palautetta vuosien ajan, ja se on ollut pääosin hyvää.
Pihlajamäki kiittää Huovista siitä, että tämä puolusti rooliaan julkisesti.
”Toinen vaihtoehto olisi ollut olla sanomatta mitään ja hyväksyä, että joku on päättänyt puolestasi.”
Huovinen myöntää, että urheilumaailmassa vaikeneminen on yleistä.
”Ajattelin, ettei tämä voi mennä näin. Kirkko on ollut kisapapin roolin kautta mukana urheilussa 52 vuotta, ja kyse on ollut merkittävästä työstä. Toimintakulttuurissa on paljon parannettavaa.”
Turkki nostaa esiin kulttuurisen näkökulman.
Mikä on viestin takana?
”Japanilaiset kysyisivät: mikä on viestin takana? Teon taustalla on aina ajattelu, jokin näkemys.”
Huovisen mukaan keskustelussa on esitetty ajatus, ettei joukkueessa voisi enää olla yhden uskonnon edustajaa.
”Se on savuverho. Kansainvälinen olympiakomitea suhtautuu uskontoihin erittäin vakavasti. Yli 80 prosenttia maailman ihmisistä elää jonkin uskonnon tai maailmankatsomuksen piirissä.
Huovinen korostaa, että kisapapin roolissa ei ole kyse uskonnon tuputtamisesta.
”Uskonnolla ja sen ymmärtämisellä on valtava merkitys. On tärkeää, että joukkueessa on ihminen, joka ymmärtää myös tämän puolen – ilman jeesustelua. Olympialaisissa tarjotaan aina tilat uskonnon harjoittamiseen, ja sitä kunnioitetaan. Se ei ole keneltäkään pois.”
Tilaisuuteen osallistunut Aila Aho tunnistaa ilmiön myös muista toimintaympäristöistä.
”Ulkopuolisena urheilumaailma on minulle käsittämätön, mutta siinä on sama piirre kuin talouselämässä: tunteiden näyttämistä ei pidetä asiallisena. Yritetään kommunikoida faktoilla ja perustellaan loogisesti miksei suksi luista, kun tulos on ennen kaikkea pettymys.”
Jos tunteissa jää aina yksin, ne voivat paisua
Tilaisuuden chatissa Heli Koivula nosti esiin julkisuudessa käydyn keskustelun siitä, miten ihmiset työelämässä jumiutuvat vellomaan tunteissaan. Lääkäri Anni Saukkola on todennut, että vastaanotolle päätyy potilaita, jotka eivät varsinaisesti sinne kuulu. Myös Varman vakuutuslääkäri on puhunut suoraan tunteissa vellomisesta työelämässä – minun tunteeni ja minun oikeuteni.
Koivula kysyi, toteutuuko näissä keskusteluissa kuuntelu vai onko kysymys pikemminkin räksyttämisestä?
Åhman erottaa toisistaan tunnetaidot ja tunteissa vellomisen.
”Ne eivät ole sama asia. Jos syntyy kokemus, että toinen velloo tunteissa, keskeistä on kysymysten esittämisen taito – aivan kuten sovittelussa.”
Huovinen muistuttaa, että liiallinen sisäänpäin kääntyminen estää toisten näkemisen.
”Jos olen jatkuvasti kiinni itsessäni, en kykene ylittämään esteitä tai edes yrittämään ymmärtää toista.”
Huovinen nostaa esiin myös neuroerilaisuuden, josta on alettu puhumaan laajemmin viime vuosina.
”Se tuo vuorovaikutukseen uusia kerroksi ja vaatii lisää ymmärrystä.”
Askel pois omasta itsestä kohti toista helpottaa kommunikointia
”Meidän tulee kohdella toisiamme hyvin. Pieni askel pois omasta itsestä kohti toista helpottaa kommunikointia. Jos jää vain vellomaan itseensä, ei siitä hyvää seuraa”, Huovinen sanoo.
Turkki tarkastelee ilmiötä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskunnan fragmentoituminen jatkuu: ihmiset elävät yhä pienemmissä yksiköissä, perheet ja sukusuhteet hajoavat, ja yksilöllisyys korostuu.
”Yksilöllistyminen on osin hyvä asia: Ihmiset kantavat vastuuta omasta elämästään. Kääntöpuolena on yksinäisyys ja massiiviset sisäiset tunnetilat, jotka voivat vallata kaiken ja projisoitua ympäristöön, myös asioihin, joita ei todellisuudessa ole.”
Tilaisuuteen osallistunut Anniina Pesonen Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itlasta on pitkään toiminut lasten ja nuorten mielenterveyden edistämisen parissa. Hän pysähtyi pohtimaan arvoja polarisoituneessa ajassa.
”Ajattelen, että arvot ovat kompassi ihmisten kanssa toimimisessa. Kun saan kriittistä tai nopeaa palautetta, pysähdyn miettimään: mitä kohti itse haluan mennä ja millainen ihminen haluan olla – riippumatta siitä, miten toinen toimii.
Pesonen toi terveisiä Tampereelta Oppiva-festistä, jossa 36 kuntaa pohti perusopetuksen tulevaisuutta ja visiota.
”Oli ilahduttavaa, että keskustelun ytimessä olivat samat teemat kuin tässä tilaisuudessa: toivo ja arvot.”
Pesosen mukaan tunteet kuuluvat elämään, samoin ahdistus.
”Mutta jos ihminen joutuu kohtaamaan tunteensa aina yksin, tilanne kroonistuu ja vaikeutuu.”
Sosiaalinen tuki ja yhdessä tekeminen ovat hänen mukaansa tässä ajassa ratkaisevia. miten teemme yhdessä asioita ja miten jaamme niitä? Varhaiskasvatuksella ja perusopetuksella on nyt momentum tarttua arvojen koventumiseen ja eriytymiseen.
”Mikä tuo meitä lähemmäksi toisiamme, ellei dialogi. Se, että puhumme asioista, pyrimme ymmärtämään toisiamme ja kasvatamme lapsia kohtaamaan ja kuuntelemaan toisia arvostavasti – ja etsimään yhteistä ymmärrystä.”
Kun viesti on tahallaan tarkoitettu hämmentämään
Jokaisella on muistissa tilanne, jossa jonkun viesti on loukannut. Kyse voi olla epäonnisesta sähköpostista tai epämääräisestä puhelinsoitosta, jonka tarkoitus jää auki: mitä tässä oikein tapahtui.
Åhman muistuttaa, että kirjoitetut viesteistä synnyttävät helposti väärinymmärryksiä.
”Sähköpostit kannattaa kirjoittaa ystävällisemmin kuin puhuisi. Viestistä puuttuvat eleet ja ilmeet, joten sävy tulkitaan helposti väärin.”
Toisinaan kyse ei kuitenkaan ole vahingosta, vaan tarkoituksellisesta tunteiden herättämisestä tai jopa manipuloinnista.
Åhman viittaa vuonna 2019 Venäjän parhaaksi business-kirjaksi valittuun Igor Ryzovin teokseen The Kremlin School of Negotiation, jossa kuvataan, miten neuvotteluissa pyritään ensin herättämään voimakkaita tunteita ja hämmentämään vastapuolta.
”Tiedetään että, kun ihminen ajautuu hankalan tunteen valtaan, ajattelukyky ei ole sama kuin rauhallisessa tilassa.”
Keskeinen kysymys onkin: mikä on eri keskusteluissa kenenkin tavoite?
Åhman on saanut oppia vaativista keskustelutilanteista myös panttivankineuvottelijoilta eri puolilta maailmaa. Yksi hänen suosikeistaan on sveitsiläinen professori George Kohlrieser, joka on tutkinut johtamista ja konfliktien ratkaisua.
”Jos kolme asiaa loksahtavat kohdalleen, tilanne voi ratketa rauhanomaisesti. Kova kovaa vastaan ei vaan toimi.”
Ensimmäinen on uteliaisuus: kyky olla aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä ja tämän teon takana olevista syistä.
”Sillä hetkellä, jos leimaat toisen pelkäksi idiootiksi, tyhmäksi tai pahaksi, tilanne on osin menetetty. Meissä ihmisissä on monta puolta.”
Toinen on tunnesiteen luominen kysymällä ja kuuntelemalla. Kolmas on halu auttaa ja etsiä yhteinen ratkaisu.
Huovinen näkee Sami Koiviston sovittelukokemuksessa muistutuksen hyvästä tahdosta.
”Hyvä tahto on meissä kaikissa, vaikka se olisi hetkellisesti hukassa ja kierrokset korkealla. Empatiakyky herää, kun ajattelee: jos tämä tapahtuisi minulle, miltä se tuntuisi. Haluan uskoa hyvään tahtoon.”
Sami Koivisto nyökkää.
”Kun kohtaa ihmisen, joka on toivonut toiselle kuolemaa, ja näkee, mitä se aito sisin siellä on, tunnistaa jotain samaa, mitä meissä kaikissa on. Se vaan pitää löytää.”
Åhman viittaa vanhaan ajatukseen.
”Raja hyvän ja pahan välillä ei kulje ihmisten välillä, vaan jokaisen meidän sisällämme. Meillä kaikilla on potentiaali molempiin. Kysymys on siitä, mihin missäkin kääntyy.”
Turkki muistuttaa, että pitäisi oppia tunnistamaan, että ihmisillä on erilaisia intressejä ja päämääriä, tavoitteita – poliittisia, henkilökohtaisia, taloudellisia – ja ne kilpailevat keskenään. Kaikkeen ei ole mahdollista löytää yhteistä ymmärrystä.
Politiikka on hänen mukaansa kovaa kamppailua, jossa osa toimijoista käyttää arvottomia oman agendansa ajamiseen.
”Dialogi on demokratian ydin. Sen kautta demokratia elää ja sen kautta valitaan myös johtajat ja arvot. Mutta meidän pitäisi oppia tunnistamaan ristiriidat, eikä pelätä niitä.”
”Ehkä meillä ehkä on liikaa pelkuruutta tunnistaa ne – ja silti kyetä ristiriitatilanteessa kommunikoimaan dialogisesti.”
Riitta Pihlajamäki nostaa esiin journalismissa koettua.
”Olemme nähneet tilanteita, joissa asiantuntijat, jotka ovat tulleet julkisuuteen omassa roolissaan, tyrmätään näkemyksensä takia. Se synnyttää pelon: tämän jälkeen en enää tule esiin.”
”Miten löydämme rohkeuden olla eri mieltä polarisoituneessa yhteiskunnassa – ja silti kunnioittaa toista?” Pihlajamäki kysyy.
Åhman muistuttaa, että vaativissa neuvotteluissa mikään ei ole neutraalia – ei edes ympäristö.
”Panttivankineuvotteluissa kiinnitetään huomiota esimerkiksi väreihin ja tilaan. Ihmismielelle kaikki vaikuttaa.”
Missä opitaan tärkeitä vuorovaikutustaitoja?
Missä opimme taidot, joilla vahvistamme kykyä sietää erilaisuutta, puolustaa rohkeasti omaa näkökantaamme – ja silti kuunnella toisen mielipidettä?
Suvi-Sorja Kemppainen, Sininauhaliiton juristi ja varatuomari, nostaa esiin kodin merkityksen.
”Kaikilla ei ole sellaista kotia, joissa näitä taitoja opitaan. Silloin tarvitaan varahenkilöitä: opettajia, naapureita ja muita aikuisia. Minä kasvatan myös naapurin lapsia ja otan moitteet vastaan.”
Kemppainen muistuttaa, että vuorovaikutus alkaa jo aivan varhaisesta iästä.
”Lähdetään vauvasta ja hänestä huolehtimisesta. Onko aikuinen läsnä vai koko ajan puhelimella. En syyllistä ketään, mutta koti on perusta – ja ammattilaiset voivat tukea sitä, kuten tekevätkin.”
Turkki kertoo omakohtaisen esimerkin poikansa koulumaailmasta. Hänen 10-vuotias poikansa käy kansainvälistä luokkaa.
”Luokassa on lapsia eri puolilta maailmaa ja eri uskonnoista. Hänen parhaita kavereitaan on esimerkiksi islaminuskoisia. Meidän perheemme on joutunut ihan oikeasti opiskelemaan vuorovaikutusta.”
Turkki kuvaa, miten lapset oppivat luontevasti kulttuurista herkkyyttä.
”Kun suomalaisena menee toisen kotiin ja siellä ei ole kuvia seinillä, se ei ole outoa – se on osa toista kulttuuria. Lapset tunnistavat herkkyysalueita hämmästyttävän hyvin. Kulttuurinen taju, ihmisyys ja lapsuus löytävät toisensa.”
Åhman kuulee esimerkeissä paljon toivoa. ”Olisi ihanaa, jos koulussa olisi oma oma oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä myös eri kulttuureja. Tässä ajassa on paljon hyvää kurjuuden keskellä.”
Anniina Pesonen muistuttaa, että tunne- ja vaikutustaidot ovat osa opetussuunnitelmaa.
”On kouluja, joissa on viikoittain oma tunti tunne- ja vuorovaikutustaidoille. Myös mielenterveystaidot löytyvät opetussuunnitelmasta. Suomalaisissa kodeissa sekä kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä on paljon hyvää – sitä pitäisi myös tehdä näkyväksi yhteisessä puheessa.”
Leena Huovinen palaa puheen ja ilmapiirin merkitykseen.
”Ilmapiiri lähtee siitä, miten puhumme. Jos toistamme jatkuvasti, että suomalaiset ovat huonoja vuorovaikutuksessa, se vaikuttaa. Kyllä me osaamme.”
Hän näkee suurta kehitystä erityisesti varhaiskasvatuksessa.
Tunnetaitojen opettelussa suurta kehitystä erityisesti varhaiskasvatuksessa
”Päiväkodit ovat aivan erilaisia kuin omien lasteni aikaan. Tunnetaitoja opetellaan tietoisesti – ja lapset ovat niissä käsittämättömän kypsiä.”
”Meillä on kyky ratkaista. Jos puhumme jatkuvasti siitä, että mikään ei toimi, unohdamme kyvyn ratkaista”, Huovinen sanoo.
Hän jakaa lopuksi pienen, mutta paljon kertovan hetken.
Yhdeksänvuotias lapsi, joka oli muuttanut toiselta paikkakunnalta Helsinkiin, uuteen kaupunginosaan ja vieraaseen kouluun, teki ensimmäisenä päivänä yksinkertaisen kysymyksen toiselle lapselle – ilman ennakkoluuloja:
”Voitaisiinko olla kavereita?”
Kiinnostavia kulttuurillisia eroja kommunikoinnissa
Onko suomalainen keskustelukulttuuri nuorta ja siksi herkkää? Loukkaannummeko helposti, uhriudummeko tai satummeko, koska emme aina osaa lukea tilannetta, puolustaa itseämme tai vastata takaisin: mitä tarkoitat tuolla – entä sinä itse?
Turkki pohtii kulttuurien eroja omien kokemustensa kautta.
”Asuin viisi vuotta Pariisissa. Ranskassa ei mennä ensimmäisellä lounaalla myymään tuotetta. Syödään, keskustellaan, tutustutaan ihmiseen. Vähän pusketaan, ollaan eri mieltä ja katsotaan, miten toinen reagoi.”
”Kunnon kiistely on hauskaa – oikeassa hetkessä”, Turkki lisää.
Åhman muistuttaa, että hetki ja konteksti ratkaisevat.
”Oikeassa hetkessä kiistely on hedelmällistä, väärässä hetkessä se ei ole. On myös kansainvälisiä organisaatioita, joissa organisaatiokulttuuri on vahvempi kuin kansallinen kulttuuri.”
Turkki vie keskustelun Japaniin, jossa hän asui viisi vuotta.
”Japanilaisen kommunikaation ydin on se, ettei kukaan menetä kasvojaan. Kun toimitaan niin, ettei toinen menetä kasvojaan – ja hän toimii samoin minua kohtaan. Se virittää koko kulttuurin ihan toisenlaiseksi ja luo kohteliaan, tasapainoisen ilmapiirin.
”Kun ihmisillä on kuitenkin tunteita, intressejä ja ajatuksia, niin maahan on syntynyt monitasoinen sanomaton kulttuuri. Keskeinen tieto on rivien välissä. Ilmapiirissä. Sanomattomassa. Pitää lukea lukea koko ajan tilannetta tai ilmapiiriä. Tätä länsimaalaisen on vaikea oppia. Mutta jos siihen pääsee kiinni, se on kuin kuudes aisti.”
Turkki viittaa myös tutkimukseen, joka selittää osaltaan suomalaisen pidättyvyyttä.
”Esimerkiksi tilanteissa, joissa joku saa sairaskohtauksen ratikassa: ihmiset kyllä haluaisivat auttaa, mutta pelkäävät tulla näkyviksi. Se on kulttuurista.”
Åhman tarttuu japanilaiseen kysymykseen:
”Mikä on viesti tämän takana? Samaa voisi kysyä myös tunteista.”
Panelistien kiteytys keskustelusta
Keskustelu palaa siihen, mistä se lähti: toivoon.
Riitta Pihlajamäki toteaa, että vaikka vuorovaikutuksessa on kitkaa, väärinymmärryksiä ja säröjä, kyse on usein yksinkertaisista asioista: kohtaamisesta, kuuntelemisesta, arvostuksesta ja sen ymmärtämisestä, että ihmiset ovat erilaisia.
Minkä kiteytyksen panelistit haluaisivat antaa matkaan?
”Tehdään jokainen oma osamme paremman keskustelukulttuurin eteen. Jokaisella teolla on merkitystä. Pidetään näitä asioita esillä”, sanoo Helena Åhman.
”Tehtävämme on huolehtia, ettei kukaan jää ulkopuolelle. Ulkopuolelle jääminen synnyttää hylätyksi tulemisen kokemuksen. Vaalitaan yhteyksiä”, muistuttaa Leena Huovinen.
Teppo Turkki kiteyttää lopuksi oppinsa elämästä ja kommunikaatiosta:
”Molemmat ovat kuin Pariisin liikenne – sekaan vaan.”
KIITOS PANELISTIT Teppo Turkki, Leena Huovinen, Helena Åhman! Kuvassa myös Riitta Pihlajamäki ja Eila Ruuskanen-Himma.
KIITOS KESKUSTELIJAT OODISSA JA TEAMSISSA! Oodissa (vas.) Annikka Seitsalo, Anniina Pesonen, Sami Koivisto, Teppo Turkki, Marianne Kyrklund, Eila Ruuskanen-Himma, Helena Åhman, Riitta Pihlajamäki, Leena Huovinen, Riitta Nieminen, Aila Alho, Maisa Tikka, Suvi-Sorja Kemppainen, Reijo Laitinen, Juho Mertanen ja kuvan otti Ari Himma.
TEKSTI: Eila Ruuskanen-Himma
Aloituskuva: Tekoäly/Midjourney/Eila Ruuskanen-Himma 2025
Lisätietoa
Teppo Turkki julkaisee suosittuja ”Itätuulen tuomisia” -analyyseja indopasifisen alueen poliittisesta ja strategisesta kehityksestä Facebook-sivuillaan (@KanSei29).
Helena Åhman on tietokirjailijana julkaissut mm. teoksen ”Tunnerohkeus. Suoraan puhumisen ja vastarinnan kohtaamisen taito”. (Otava 2024)
Leena Huovisen muistelmateos on Suorituksesta vapaa alue (Bazar 2025); hänen mietteitään voi seurata vaikka Facebookissa: Kirkko Helsingissä.
Sami Koiviston artikkeli kokemastaan uhkauksesta ja vihapuheesta ylen sivuilla.
Tule mukaan!
MIELI Henkilöjäsenet järjestää tilaisuuksia, joissa keskustellaan merkittävästä aiheesta eri suunnista tulevalla asiantuntemuksella. Kurkkaa kalenterista seuraava tapahtuma ja tule mukaan!
