Jokainen nuori tarvitsee tulla nähdyksi – se on yhtä perustavanlaatuinen tarve kuin nälkä.
MIELI Henkilöjäsenten keskustelutilaisuus (13.3.2025 Oodi ja Teams) antoi eväitä nuoren parempaan kohtaamiseen.
Videolla keskustelevat erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen, HJK ry:n toiminnanjohtaja Veli-Matti Rinnetmäki ja nuorisopsykiatriaan erikoistuva lääkäri Meri Larivaara sekä tilaisuuden osanottajat. Keskustelua juontaa psykologi Juho Mertanen.
Lue artikkeli tai katso video (1,25 t) yhdistyksemme YouTube-kanavalla.
Julkaisemme videoita kanavallamme YouTubessa.
Mitä mielen päällä teemasta?
Ruuskanen: ”Meistä jokaisen pitäisi tulla kohdatuksi ja saada tunne, että minä riitän.”
Larivaara: ”Nuorelle nähdyksi tuleminen on erityisen tärkeää – hän vasta rakentaa identiteettiään ja minäkuvaansa. Kohtaamisen tulisi kertoa: sinä olet merkityksellinen.”
Rinnetmäki: ”Vaikka päivän teema vaikuttaa pinnalta katsoen yksinkertaiselta, se on supermonimutkainen. Tiedämme, miten pitäisi toimia, mutta toteutus ei ole aina helppoa.”
Nuoret kertovat: Tällainen on läsnä oleva aikuinen
Tilaisuutta varten kysyttiin helsinkiläisen koulun yläasteen yli sadalta 14–16-vuotiaalta nuorelta, millainen on heidän mielestään läsnä oleva aikuinen.
Vastauksista nousi esiin kaksi ydinteemaa: kuunteleminen ja yhdessä tekeminen.
Läsnä oleva aikuinen:
- on aidosti kiinnostunut nuoren elämästä
- viettää aikaa yhdessä
- kuuntelee – ei tuomitse eikä tarjoa heti valmiita ratkaisuja.
Nuoret mainitsivat läsnä oleviksi aikuisiksi monenlaisia henkilöitä: äiti, isä, mummi, vaari, isovanhemmat, veli, isosisko, täti, isäpuoli, kummi, valmentaja, tanssinopettaja, kuraattori, sijaisvanhempi, kaveri, ystävä, siskopuoli, kaverin vanhemmat, opettaja, koulun henkilökunta, äidin miesystävä – ja jopa hänen koiransa ja marsunsa.
”Ei ihmeellistä – ollaan yhdessä”
”Nähdyksi ja kuulluksi tullaan usein arkisessa yhdessäolossa – vaikka pelin, maalaamisen tai yhteisen ruokahetken äärellä”, Larivaara sanoo.
”Monille vanhemmille paras keskusteluhetki nuoren kanssa on autossa matkalla treeneihin tai sieltä kotiin”, Rinnetmäki sanoo.
”Nuori ei kaipaa heti ratkaisua – vaan kuuntelevaa aikuista ja sellaista, joka ei tuomitse heti”, Ruuskanen sanoo.
Kuuntele – älä kiirehdi ratkaisuja
”On tärkeää, että nuori saa sanoo asiat ensin itse ääneen. Vasta sitten voidaan pohtia, tarvitseeko reagoida”, Ruuskanen sanoo.
”On vaikeaa kuunnella nuorta ja samalla yrittää tunnistaa, tarvitaanko ratkaisua vai onko nyt tärkeämpää olla lähinnä läsnä ja kuulla”, Rinnetmäki pohtii.
Kun nuori sanoo ”ihan sama”
Vaikka nuori vastaisi – ”ihan OK”, ”ihan sama” – älä jätä kysymättä.
”Nuoret eivät aina osaa sanoittaa ja tunnistaa tunteitaan. He vasta harjoittelevat. ’Ihan sama’ voi olla osa sitä pohdintaa”, Ruuskanen sanoo. ”Nuori harjoittelee: ollaan etäällä, tullaan lähelle. Se on ihan OK.”
Nuoren käyttäytyminen voi vaihdella päivän aikana paljon. Hän saattaa vetäytyä omaan huoneeseen, mutta silti kaivata läsnäoloa.
”On tärkeää, että nuori kokee: minulta kysyttiin. Voi olla, että vastaus tulee vasta useamman kysymyksen jälkeen.”
Olet vain siinä – älä kiirehdi ratkaisuja
Toisinaan tärkeintä on vain olla nuoren rinnalla, ei analysoida tai ratkaista.
”En tarvitse ketään”
En tarvitse ketään aikuista, joka kuulisi minut. Pärjään hyvin yksin, ja jos jotain asioita tulisi, kertoisin kavereilleni. Jos minulla olisi tukeva aikuinen, niin haluaisin sen olevan ihminen, kenen kanssa voisin välillä vain viettää aikaa.
Tällaiset kommentit pysäyttävät.
Nuoruuteen kuuluu halu itsenäistyä ja rakentaa identiteettiä ikätovereiden kautta. Silti aikuisen tuki on tärkeää – myös kun nuori ei myönnä sitä tarvitsevansa.
”On todella surullista, jos nuoresta tuntuu, että hän ei tarvitse ketään aikuista”, sanoo Larivaara.
”Ehkä taustalla on kokemus siitä, että aikuiset eivät ole olleet häntä varten. Nuori on kasvanut ajatukseen: ’En tarvitse ketään’. Herää kysymys – mikä on kokemuksen juurisyy?”
Psykiatri Reijo Laitinen osallistuu Oodissa keskusteluun ja huomauttaa, että nuoren lausahduksessa voi olla myös kieltämisen sävyä.
Ole se yksi välittävä aikuinen
Kaikilla nuorilla ei ole ympärillään turvallista tai kannustavaa aikuista. Toisinaan kokemus tuesta voi olla ristiriitainen.
Nämä kertomukset muistuttavat siitä, kuinka monin tavoin nuori voi rakentaa tai joutua rakentamaan suhdettaan aikuisiin – ja kuinka suuri merkitys voi olla yhdelläkin pysyvällä, välittävällä aikuisella.
Huomaa hyvä, kun olette yhdessä
Mun äiti kuulee kaikki draamat ja kaiken muun, mitä nyt vaan on mielen päällä. Minulle tulee kuultu olo, jos toinen henkilö reagoi jotenkin sanomaani asiaan.
Rinnetmäki nostaa esiin valmentajalle tutun periaatteen: keskity palautteessa siihen, mikä meni oikein. Tällöin pelaajat alkavat toistaa niitä asioita.
”Huomaa hyvä myös muissa tilanteissa – se rakentaa yhteyttä. Tekemättä jääneet asiat huomataan helposti, mutta hyvää tulisi nähdä enemmän ja silloin tällöin ohjata.”
”Ei tarvitse odottaa erityistä tilannetta. Huomaa hyvä, kun olette yhdessä.”
Ruuskanen muistuttaa turvallisen tilan merkityksestä. Aikuisen on hyvä tiedostaa, millä tunnetilalla hän menee tilanteeseen. ”Oletko valkoinen taulu, johon nuoren on turvallista kirjoittaa?”
Hänen vinkkinsä on yksinkertainen mutta tehokas: hengitä syvään. Mieti, tarvitseeko tilanteeseen reagoida – ja millaisen tunteen jätät jälkeesi.
Aikuisen rauhoitettava itsensä
”Jos nuoren jokaiseen huonoon käytökseen vastaisi samalla tunteella, elämä olisi yhtä konfliktia”, pohtii Rinnetmäki. Hän kysyy erityisluokanopettajan vinkkiä haastaviin tilanteisiin.
Ruuskanen korostaa, että aikuinen tarvitsee omat keinonsa olla työkunnossa ja valmiina päivään, joka sisältää paljon sosiaalista vuorovaikutusta. ”Minulla auttaa urheilu – kun pääsen nyrkkeilemään, olen taas valmis kehään.”
Aikuisen pitää tunnistaa omat tunnereaktionsa ja kyetä säätelemään niitä.
”Työnkuva antaa tukea. Emme vastaa ensisijaisesti tunne edellä, vaan ammattilaisena – ja ehkä sitä yrittää ymmärtää oppilaita. Jostain syystä erityisluokalla ollaan, ja erityisyys tarvitsee tukea.”
Koulun arjessa turvaa tuovat rakenteet ja yhteiset säännöt. ”Jos säännöistä poiketaan, kaikki tietävät, miten siihen reagoidaan.”
Psykiatri Reijo Laitinen kannustaa tunnistamaan oman roolinsa ja sen rajat. ”Vanhempana ja isovanhempansa olemme ihan eri roolissa kuin muissa tehtävissä.”
Tunteita purettava sopivassa vaiheessa
”Jokainen tunnereaktio ei kuulu työtilanteeseen. Ne täytyy joskus säilöä sivuun ja purkaa myöhemmin vaikka työkavereiden kanssa”, Larivaara sanoo
”Minulle tärkeitä työkaluja ovat työnohjaus ja pienet palauttavat hetket päivän mittaan. Kotonakin voi palata päivän tunnelmiin.”
Ruuskanen korostaa jokaisen omaa hetkeä ja taustaa ja sen kunnioittamista. ”Me kaikki tulemme tähän hetkeen omasta elämäntilanteestamme. Se ansaitsee kunnioitusta. Mutta nyt olemme tässä – mitä alamme tehdä yhdessä.”
Juho Mertanen jakaa arjen viisautta päiväkodin maailmasta: ”Joidenkin päiväkotien portissa lukee: ’Laita puhelin pois, nyt valmistaudut päiväsi tärkeimpään kohtaamiseen’ – sama muistutus voisi olla kotiovella.”
Pettymyksien kohtaaminen kasvattaa
Riitta Pihlajamäki nosti esiin kysymyksen: miten vanhemmat, varhaiskasvattajat ja opettajat voivat tukea lapsia ja nuoria pettymyksien kestämisessä – elämässä niitä tulee väistämättä vastaan.
Panelistien kokemus on, että tärkein tapa oppia kohtaamaan pettymyksiä on harjoitella niitä ja kohdata epäonnistumiseen liittyviä tunteita – uudestaan ja uudestaan.
”Lasta ei voi suojella pettymyksiltä ilman seurauksia. Teemme nuorille ja lapsille hallaa, jos emme päästä heitä kokemaan pettymyksen tunteita”, Ruuskanen sanoo.
Rinnemäen kertoo arjesta: ”Eilen kolmivuotias heitti Kimblen nappulan seinään, kun ei tullut haluttua tulosta. Tilanteessa ei auta sanoa, että en enää pelaa kanssasi – vaan jatkaa ja ohjata. Kyllä se siitä.”
Harrastuksissa voi vahvistaa elämäntaitoja
”Urheilussa tulee väistämättä hetkiä, jolloin oma lapsi kokee pettymyksen”, Rinnetmäki sanoo.
”Urheiluseurassa laitamme lapset usein kilpailemaan keskenään – opetamme että joku voittaa ja joku häviää. Vanhemmille joudumme välillä muistuttamaan, että aina ei voi voittaa.”
”Odotukset ovat usein korkealla. Pettymykset kuuluvat peliin – ja juuri niistä voi kasvaa eniten. Valmentajan rooli on tärkeä, kun yhdessä käydään läpi, miksi ei päästy finaaliin ja mitä se oikeastaan tarkoittaa – ja aina on seuraava peli”, Rinntemäki sanoo.
”Aikuisen tehtävä on osoittaa, että hän luottaa nuoreen ja tämän kykyihin. En minäkään kotona heti ryntää ratkaisemaan 12-vuotiaan turhautumista matematiikan tehtäviin. Ei aina tarvitse sanoa, että minä kannan sinua. Tärkeämpää on välittää viesti: olen tässä vierelläsi – sinä pystyt tähän.”
Työelämän kehittäjä, tohtori Eeva Mäkinen kuvaa, miten soitonopettaja voi tukea nuorta kahdenkeskisessä opetustilanteessa. ”Suhde voi kestää jopa 12 vuotta. Vaikka en aina olisi se paras opettaja tälle nuorelle, voin silti välittää ja kuunnella. Taide ja musiikki tarjoavat yhteisen väylän tunteiden välittämiseen.”
Auta nuorta sanoittamaan tunteita
MIELI ry:n asiantuntija Elina Marjamäki sanoo, että Sekasin-chatissä nuoret kertovat usein siitä, kuinka he puolestaan yrittävät suojella aikuisia omilta tunteiltaan.
”Nuoret pelkäävät, että vanhemmat tai opettajat eivät kestä heidän pahaa oloaan. He ’pyöristävät kulmia’, vaikka oikeasti kaipaisivat vain kuuntelua ja rinnalla kulkemista.”
Ruuskanen sanoo, että aikuisen on uskallettava olla tunteiden äärellä – myös vaikeiden. ”Joskus nuoren ahdistus ei olekaan varsinaista ahdistusta, vaan ennemmin jännitystä, pelkoa tai ärtymystä.”
”Tunteet on tärkeä oppia erottamaan ja sanoittamaan: ’Nyt harmittaa, jännittää tai ottaa päähän’. Kun tunteet saa nimettyä, niitä ei tarvitse pelätä – ne vain ovat.”
Terveystiedon opettaja Petra Vuorela tuo esiin, että kännykkä toimii monelle nuorelle kuin tutti. ”Kun tulee paha mieli, tunne torjutaan dopamiiniruiskeella – somella, pelillä, selailulla. Mutta juuri tuossa hetkessä olisi mahdollisuus kohdata tunne, sanoittaa se ja vahvistaa pettymyksen sietokykyä.”
”Me aikuiset emme ole itse kasvaneet kännykkäkulttuurin keskellä. Nyt kohtaamme ensimmäistä kertaa sukupolven, jolle kännykkä on ollut osa elämää koko ajan. Meidän on opeteltava ymmärtämään sitä – ja löytämään uusia tapoja olla nuoren tukena tunteiden äärellä.”
Siedä epämukavaa oloa
Riitta Pihlajamäen kysymys koskettaa vanhempien pelkoja: mitä tehdä, kun nuori kärsii vakavista haasteista, kuten koulukiusaamisesta, syömishäiriöstä tai pitkäaikaisesta kyvyttömyydestä opiskella?
Larivaara näkee tilanteen osana laajempaa kasvun tarinaa. ”Ehkä nykynuorten ahdistus ja vaikeus kohdata epämukavuutta johtuu osin siitä, että kasvuvaiheessa on yritetty tasoittaa kaikki tiet. Kulmat on pehmennetty, jotta nuoren ei tarvitsisi kokea ikäviä tunteita.”
Kaikkea ei voi eikä pidä silottaa. ”Aikuisenkin on opittava sietämään epämukavaa oloa silloin, kun lapsella tai nuorella on vaikeaa. Ahdistusta ei tarvitse heti korjata. Välillä tärkeintä on vain olla vieressä – rauhallisesti ja turvallisesti.”
Larivaara kertoo tilanteesta, jossa oma lapsi sai paniikinomaisen reaktion ymmärtäessään kuoleman todellisuuden. ”Ei siinä ollut muuta tehtävissä kuin istua vieressä ja hengittää yhdessä.”
Vaikeimmissakin tilanteissa – esimerkiksi kun nuori on päivystyksessä lepositeissä – aikuisen rauhallinen läsnäolo voi olla ensimmäinen tärkeä kohtaaminen. ”Sanotaan ääneen: sinulla täytyy olla nyt tosi vaikeaa.”
”Nuoren kunnioittaminen on tärkeä osa sitä, että hän tulee nähdyksi. Kun työssäni tapaan uhmakkaita tai vastarintaisia nuoria, on tärkeä kunnioittaa nuorta ja hänen tilaansa – vaikka nuori asettuisi hakauksiin ympäröivien aikuisten kanssa”, Larivaara sanoo.
Toivon välittäminen on tärkeää
Larivaara korostaa nuoren tukemisessa toivon merkitystä. ”Jokainen eteenpäin vievä askel on arvokas – vaikka se olisi kuinka pieni. Vaikeissa tilanteissa tarvitaan jatkuvaa tukea, pysähtymistä ja sitä, että nuori kokee tulevansa ymmärretyksi.”
Ruuskanen painottaa, että nuoren ahdistusta ei pidä lähteä ratkaisemaan kiireellä tai tarjota nopeita ohjeita. ”Ensinnäkin on tärkeää vain kuunnella. Ei kannata rynnätä epätoivoisesti tarjoamaan ratkaisuja, että ’kun teet näin tai näin, niin asia menee parempaan suuntaan’.”
Larivaara tähdentää, että on tärkeä aidosti kuunnella ja vasta sen jälkeen kysyä lisää: ’Ymmärsinkö oikein, että sanoit näin… sinusta tuntuu tältä… mietit tämmöistä asiaa? Kerro vähän lisää siitä.’
Tärkeää on sanoilla ja kehonkielellä näyttää: ”Olen läsnä. Kuulin, mitä sanoit.”
Näissä hetkissä aikuisen ei odoteta olevan kaikkivoipa ratkaisija. Riittää, että on läsnä, hengittää nuoren kanssa – ja kantaa toivoa silloinkin, kun nuori ei vielä itse siihen kykene.
Ruuskanen painottaa riittävyyden kokemusta. ”Nuoren kanssa ei tarvitse katsoa viikkoa eteenpäin. Yksi päivä – tai jopa yksi tunti – voi olla nuorelle iso juttu. Aikuisen tehtävä on nähdä se ja olla mukana.”
Miten suhtautua epärealistisiin unelmiin
Rinnetmäki nostaa esiin aikamme paradoksin: toisaalta lapsia suojataan pettymyksiltä, ja toisaalta heitä kasvatetaan, että kaikki on mahdollista. Samalla vaihtoehtojen määrä on ääretön.
”Samaan aikaan kun me aikuiset pyöristämme kulmia, toteamme että kaikki on mahdollista. Se häiritsee minua”, hän pohtii.
”Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, jotka ajavat Ferrarilla ja ovat influenssereita tai ostaneet sijoitusasunnon. Mutta entä jos olet yksinhuoltajaäidin lapsi? Ristiriita on valtava.”
Rinnetmäki kuvaa, kuinka lapsen unelma voi törmätä todellisuuteen. ”Jos lapsi tai nuori sanoo haluavansa tulla Messiksi tai Ronaldoiksi, niin ei hänelle sanota jalkapalloseurassa, että noilla geeneillä se ei käytännössä ole mahdollista.”
Unelmointi on tärkeää mutta niin on myös realismi. ”Unelma on polttoaine, mutta entä jos unelma onkin vanhempien?”
Hän muistuttaa, että vanhemmuudessa korostuu usein tulevaisuus: sen mahdollisuudet, unelmat, kyvyt ja potentiaali. ”Olemme liian paljon tulevaisuudessa. Tärkeintä olisi kuitenkin nähdä nuori tässä ja nyt – juuri sellaisena kuin hän on.”
Nuoren unelmia on tärkeä vaalia
Larivaara korostaa, että unelmille on tärkeä antaa tilaa ja vaalia niitä.
”Useimmilla nuorilla unelmat realisoituvat elämän varrella – ja tulee väistämättä pettymyksiä.”
”Jos ei saavuta suurta tavoitettaan, olisi tärkeää, että nuori oppii näkemään mahdollisuuksia muissa asioissa – vaikka ei juuri siinä, mistä alun perin unelmoi.”
”Nuoren kanssa on tärkeää olla läsnä tässä hetkessä ja muistuttaa myös ääneen, että hän on arvokas juuri nyt.”
Ruuskanen korostaa konkreettisuutta. ”Uskon todellakin unelmiin ja minun nuoreni uskovat unelmiin. Emme pääse eteenpäin, jos ei ole unelmia – vaikka se Ferrari. Mutta on tosi rankkaa olla joka päivä Ronaldo.”
”Nuoren kanssa on tärkeä pilkkoa asiat pieniin. Tänään meillä on tämän päivän tavoite. Katsotaan, mihin se riittää. Tehdään töitä – ja ehkä jonain päivänä ajetaan Ferrarilla rannalla.”
Unelmia – vaikka matto vedetty alta
Professori Niina Junttila osallistuu keskusteluun: ”Tartun siihen ajatukseen, että ei saa antaa lasten kuvitella, että kaikki on mahdollista. Olen jotenkin sitä mieltä, että meidän pitää antaa lasten ja nuorten ymmärtää, että kaikki on mahdollista – ei välttämättä Ferrari tai ehkä sekin – mutta omat unelmat ja toiveet ja haaveet.”
”Tutkimuksissamme on haastateltu lapsia ja nuoria. Jotkut sanovat, että ei tunnu olevan mitään merkitystä, että on olemassa. Ihan sama, menenkö kouluun – kukaan huomaa sitä. Kaikki toivo on menetetty, että asiat muuttuisivat.”
”Sitten on niitä, jotka ovat selvinneet hirveästä tilanteesta, kuten huumekoukusta ja muusta. Heillä on ajatus siitä, että nyt on ystäviä, jotka kantavat asioiden yli. Heistä tuntuu, että kaikki on mahdollista.”
Junttila kysyykin: ”Mikä olisi tasapaino sen välillä, että kaikki on mahdollista – mutta sen eteen tarvitsee tehdä töitä?”
Hän palaa omaan nuoruuteensa: ”Yläkoulun oppilaanohjaaja teetti meille testit, mikä minusta voisi tulla isona. Tulokseni oli, että minusta ei ollut oikein mihinkään. Jotenkin ajattelin, että ehkä minusta kuitenkin on johonkin.”
”Toivo siitä, että kaikki on mahdollista, on tärkeää – vaikka olisi viety matto alta, se ei tarkoita, etteikö sieltä pääsisi ylös”, Junttila sanoo.
Unelmat vaativat myös tekemistä
Rinnetmäki pohtii tilannetta, jossa nuorella on unelma, mutta se ei konkretisoidu tekemiseen?
”Kuinka paljon minun pitää vanhempana huomautella, että jos istut koko ajan pelikonsolilla, se ei vie sinua kohti unelmaa. Jos haluat olla Ronaldo, sinun pitää olla pihalla pelaamassa jalkapalloa.”
”Jossain vaiheessa on todettava, että kaikki ei ole mahdollista. Mikä on vanhemman tehtävä sanoittaa tätä?”
Ruuskanen näkee, että nuorta voi hieman herätellä: ”Jos oikeasti unelmoit Ronaldona olemisesta, minkä tyyppistä elämää se tarkoittaa? Nautitko sellaisesta elämästä? Vai onko enemmänkin kiva pelailla silloin tällöin jengissä, et ehkä haluakaan rakentaa elämääsi niin kurinalaisesti kuin pitäisi, jotta olisit huippujalkapalloilija.”
Ari Himma toteaa chatin kautta: ”Unelmoida saa ja pitääkin, mutta vanhempien tehtävänä on sanoittaa sitä, mitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Siis opettaa sinnikkyyttä vaivannäköineen ja sanallistaa sitä, miten tullaan oikeasti hyväksi.”
Ruuskanen pitää oppilailla unelman mukana – mutta viitoittaa tietä.
”Tehtäväni kasvattajana on ajatella, että vaikka erityislapsi haluaa lukioon ja hänellä on kielelliset ja matemaattiset haasteet, en sano, että et pääse koskaan lukioon.”
”Käymme yläkoulussa läpi sitä prosessia kolmen vuoden ajan nuoren ja myös vanhempien kanssa: Tässä mennään. Näillä keinoin se on ehkä mahdollista. Mutta tie on pidempi kuin niillä, joilla ei ole samoja vaikeuksia.”
Lasten ja nuorten mielenterveyden asiantuntija Anniina Pesonen osallistuu keskusteluun chatin kautta: ”Tässä yksilökeskeisestä ajassa yhteisö ei enää ohjaa niin vahvasti yksilöä tiettyyn rooliin, vaan yksilöillä on onneksi mahdollisuus rakentaa itsensä näköistä elämää. Samaan aikaan se voi tuntua nuorelta myös turvattomalta ja rajattomalla. On paljon vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Nuori kaipaakin tukea aikuiselta pohdiskeluun ja rohkaisua valintojen tekemiseen.”
Osaa pyytää nuorelta anteeksi
Larivaara muistuttaa arjen viisaudesta. ”Jos huomaa ohittaneensa toisen kokemuksen, sen voi korjata jälkikäteen. Voi mennä suoraan sanomaan: ’Olen pahoillani, että en äsken pysähtynyt asian äärelle. Olisiko nyt hyvä hetki?”
Ruuskanen lisää: ”Kaikista rankinta on olla täydellisen vanhemman lapsi – silloin ei saa tehdä virheitä. On tärkeä näyttää, että aikuisenakin saa tehdä virheitä – ja pyytää anteeksi.”
”Jos on huutanut kohtuuttomasti, voi hetken päästä sanoa: ’Hei, suutuin ihan liikaa. Se oli tosi epäasiallista. Olen pahoillani’.”
Rinnetmäki allekirjoittaa: ”Vanhemman anteeksipyyntö on vahva viesti. Se opettaa, että suuttuminen ei ole vaarallista – mutta siitä voi ottaa vastuun. Omat parhaat vanhemmuuden hetkeni ovat usein olleet juuri niitä, joissa olen pyytänyt anteeksi.”
Hän päättää muistutuksella ja vinkillä arkeen:
”Yksinäisyystutkimukset kertovat karua kieltä. Toivon, että päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon.”
”Ole läsnä nuorelle joka päivä. Se on taito, jota voi harjoitella – ja jossa voi tulla koko ajan paremmaksi.”
KIITOS OSALLISTUJAT OODISSA JA TEAMSISSA JA KYSELYYN VASTANNEET NUORET! Oodissa (edessä vas.): Eeva Mäkinen, Eila Ruuskanen-Himma, Gretel Ruuskanen, Meri Larivaara, Petra Vuorela, Annikka Seitsalo, Elina Marjamäki sekä (takaa vas.) Niina Junttila, Riitta Pihlajamäki, Maija Innanen, Veli-Matti Rinnetmäki, Juho Mertanen ja Reijo Laitinen. Kuvasta puuttuvat Pentti Arajärvi sekä Teamsin kautta osallistuneet.
Lisätietoa
- Kun huoli nuoresta herää – miten tukea? Artikkeli paneelista.
- Minkälaisen palvelujärjestelmän kehittäisimme puhtaalta pöydältä? Artikkeli paneelista.
- Nuori mieli urheilussa – valmentajien materiaalit ja verkkokoulutukset mieli.fi -sivustolla.
TEKSTI JA VIDEO: Eila Ruuskanen-Himma
Aloituskuva: Eila Ruuskanen-Himma/Tekoäly/Midjourney
MIELI Henkilöjäsenet järjestää tilaisuuksia, joissa keskustellaan merkittävästä aiheesta eri suunnista tulevalla asiantuntemuksella. Kurkkaa kalenterista seuraava tapahtuma ja tule mukaan!
